Nicaraguan monet kasvot

"Pullovesi pääsi multa juuri loppumaan...ei, tonnikalaa ei tällä hetkellä ole, eikä säilykehedelmiä. Sardiineja olisi...", toteaa kyläpuodin pitäjänä toimiva vanha herra San Juan de Nicaraguassa tehdessäni ostoksia viidakkoretkeä varten. Hän palvelee meitä kiireettä, sen minkä paikallisen poliisin kanssa jutustelultaan ehtii ("Kyllä, kun maailmanloppu tulee, niin kaikki mannerlaatat tärähtävät yhtäaikaa, ay diós!"). Lopulta päädymme matkakumppanieni kanssa riisiin, öljyyn, kaaliin, tomaatteihin, porkkanoihin ja papuihin. "Se tekisi sitten 4000 colonaa", myyjä ilmoittaa hinnan Costa Rican rahayksikössä. Tämä on arkea Nicaraguan laidalla, Karibian rannikolla lähellä Costa Rican rajaa. Perille ei vie yhtään tietä, veneliikenne kulkee muutaman kerran viikossa ylös rannikkoa pitkin Bluefieldsiin ja San Juan-jokea pitkin San Carlosiin, joista molemmista on vielä 10 tunnin matka Managuaan. Niinpä tavarat tuodaan Costa Ricasta. Paikalliset asukkaat ovat sitä mieltä, että hallitus on unohtanut heidät: luvattua lentokenttää ei näy ei kuulu eikä hallituksen virkamiehiä juuri kiinnosta alkuperäisväestön vaatimukset oikeudestaan palata takaisin asuinsijoilleen Indio Maízin luonnonpuistoon. Eipä siis ihme, että moni tuntee olevansa enemmän costaricalainen kuin nicaragualainen.

Pidin pääsiäisenä 10 päivän loman, jonka aikana matkustimme poikaystäväni Jaakon ja Suomesta vierailulle tulleen ystäväni Sadun kanssa Nicaraguan yhdelle syrjäisimmistä seuduista. Matkasimme Río San Juanin päästä päähän, aina Nicaragua-järveltä Karibian rannikolle saakka. Tuo Costa Rican ja Nicaraguan rajalla kiemurteleva joki kulkee läpi lähes asumattomien seutujen. Joki on ollut historialliseti tärkeä kauppareitti, josta nykyään muistuttavat vain ränsistynyt linnoitus, muutama viidakon nielemä hautakivi sekä laivojen hylyt. Matka oli silmiä avartava, luonto-elämyksiltään ainutkertainen ja näytti meille aivan toisenlaisen Nicaraguan. Mutta reissu oli samalla myös sen verran rankka, että muistan jossain vaiheessa päättäneeni seuraavan kerran viettää lomaa jossain täyden palvelun hotellissa aurinkorannalla...

Matkamme alkoi lentäen pienkoneella Managuasta San Carlosiin. Ylittäessämme Nicaragua-järveä lentokoneen ikkunasta näkyi hienosti Ometepe-saaren kaksi tulivuorta, joista toisen, Volcán Concepciónin huipulta tuprutti savua. San Carlos näyttäytyi 40 minuutin lennon jälkeen pienenä joen suulle muodostuneena kyläpahasena.Sama vaikutelma säilyi maan pinnalle päästyämme ja jatkoimmekin matkaa saman tien ensimmäiseen etappiimme Sábalos-joen suulle noin kahden tunnin päähän San Carlosista. Olimme suunnitelleet hyppäävämme päivän viimeiseen veneeseen, mutta se oli jo lähtenyt ("koska se tuli jo täyteen ja lähti", kertoi paikallinen satamavirkailija). Onnistuimme kuitenkin järjestämään kimppakyydin muutaman kotitiloilleen palaavan paikallisen kanssa karjankuljetus-autolla. Vatsanpohjia vääntävä parin tunnin rytkytys läpi Río San Juanin takamaiden päättyi Boca de Sábalokseen, pieneen puuteollisuudella elävään kahden joen liittymässä sijaitsevaan kylään. Tämäkin ainoastaan kuivalla kaudella käytössä oleva tie päättyi tähän; eteenpäin matka taittuisi vesiteitse.

Vietimme kaksi raukeaa päivää joen vieressä, ja osittain sen päällä, olevassa hotellissa riippumatossa loikoillen ja paikallista kanootti- ja veneliikennettä seuraillen. Hotellin terassilta oli hyvä tarkkailla myös erilaisia lintuja, kalastavia lepakoita ja yössä kiiluvia kaimaanien silmiä. Joessa hyppeli myös jättimäisiä tarponeja, joiden mukaan joki on saanut nimensä (esp. sábalo).



Lepo olikin tarpeen, sillä edessä oli 10 tunnin takapuolen lihaksia kuluttava venematka aina San Juan de Nicaraguaan asti. Olimme ostaneet liput keskiviikon pikaveneeseen, mutta tiistaina aamun sarastaessa hotellin työntekijä tuli koputtamaan ovelle ja kertoi, ettemme olleetkaan mahtuneet tuohon veneeseen ja jos halusimme matkustaa, niin kahden tunnin päästä lähtisi viimeinen vene ennen pääsiäistä. Niinpä siis pakkauduimme täpötäyteen jokilaivaan unihiekat vielä silmissämme. Matka kulki El Castillon kylän kautta, jonka taustalla häämötti vielä joen kulta-ajoista muistuttava, meri-(tai joki-)rosvoja varten pystytetty linnoitus. Tämän jälkeen joenvartta ympäröikin sademetsä, sillä Nicaraguan puolella alkoi valtava Indio Maízin luonnonsuojelualue. Erilaiset puut ja köynnökset riippuivat joen yllä ja rannoilla makoili krokotiileja, iguaaneja ja kaimaaneja. Koska nyt on kuiva kausi, juutuimme matkan aikana lukuisia kertoja joen pohjaan ja kapteeni käski miehet veteen työntämään sen irti hiekasta. Matka katkesi väliilä myös paikallisen metsähallituksen tarkastuspisteillä, joissa armeijan väki tarkasti matkustajalistat. Joella on kuulemma paljon salakuljetusta ja muuta laitonta liikehdintää naapurimaiden välillä.

Oli jo hämärää kun saavuimme San Juan de Nicaraguaan (toiselta nimeltään San Juan del Norte tai Greytown). Majoituimme kylän kahdesta hotellista toiseen, joka oli käytännössä kotimajoitus Enriquen ystävällisen perheen omistamassa talossa. Asuinkumppaneina Hotelito Evossa oli argentiinalais-espanjalainen filmausryhmä, jotka tekivät dokumenttia paikallisista hainkalastajapojista. Emme tässä vaiheessa vielä aavistaneetkaan, että viettäisimme tässä pienessä, suurelta osin remontissa olevassa, eikä suoraan sanoen kovinkaan viihtyisässä talossa lähes viikon...

San Juan de Nicaragua sijaitsee Río Indion suulla, lähellä Karibian mereen johtavaa suistoa ja kahden suuren joen yhtymäkohtaa, joka kuhisee haita. Espanjalaiset saapuivat tänne 1539, jonka jälkeen heidän lisäkseen alueen hallinnosta kiistelivät vuosisatoja alkuperäisiasukkaat ja britit. Kultakuumeen puraisemat amerikkalaiset matkasivat New Yorkista Río San Juanin kautta Tyynelle merelle ja edelleen Kaliforniaan. Joki oli myös tärkeä kauppareitti, kunnes Panaman kanava valmistui ja joen kukoistuskausi tuli loppuunsa. Rappioitunut San Juan pommitettiin lopulta maantasalle Nicaraguan sisällissodassa 1980-luvulla. Vuosia myöhemmin kaupunki rakennettiin alusta asti uudelleen muutaman kilometrin päähän ja vanhan kaupungin nielaisi vähitellen viidakko. Nykyään San Juan de Nicaraguassa, tai Graytownissa, asuu pari tuhatta asukasta, joista monet ovat afrikkalaista alkuperää.

Kaupunki on yksi erikoisimmista paikoista missä olen ollut: tunnelma on pysähtynyt moottoriajoneuvojen loistaessa poissaolollaan; suuren sademäärän (5 metriä vuodessa!) takia kaupunkia halkovat betoniset kävelyväylät, joita pitkin pääsee kulkemaan tulvaniittyjen läpi kuivin jaloin; talot on rakennettu puutolppien päälle ja kotieläimet rämpivät veden varassa olevilla pihoilla. Suunnitelmissamme oli tehdä kahden päivän retki luonnon-suojelualueelle ja lähteä takaisin päin lauantaina. Kyselimme veneistä ja monet vakuuttelivat, että lauantaina todellakin lähtisi vene. No, ei lähtenyt lauantaina, eikä sunnuntainakaan. Niinpä päätimme ottaa paikallisen asukkaan elämänohjeesta mallia: "Elämä täällä on verkkaista, ihmiset hengaavat pihoillaan, tapaavat tuttuja ja ottavat rennosti, juovat välillä rommia ja uivat joessa."

Ennen hengailua lähdimme kuitenkin tutustumaan viidakkoon. Kahden päivän retki Indio Maízin luonnonsuojelualueelle järjestyi siten, että majapaikkamme omistajan kaksi (aivan samannäköistä) poikaa lähtivät oppaiksi ja venekuskeiksi. Kävimme ostamassa ruokaa, pakkasimme mukaan riippumatot, hyttysmyrkkyä, aurinkorasvaa ja paljon bensaa, sekä riisiä ja karkkia viemisiksi meidät majoittavalle rama-perheelle. Matkasimme Río Indiota n. 40 km, syvälle sademetsän siimekseen. Oppaamme Raúl osoittautui todella kullanarvoiseksi, sillä joki oli täynnä kaatuneita puita, joiden lomitse piti puikkelehtia kieli keskellä suuta. Raúl kertoili meille myös eläimistä, joita matkan varrella näimme: kaimaaneja, krokotiileja, iguaaneja, kilpikonnia, ara-papukaijoja, haikaroita ja muita lintuja, saukontapaisia pieniä otuksia, hämähäkki-, möly- ja kapusiiniapinoita. Neljän tunnin veneajelun jälkeen saavuimme Margariton ja Juanan talolle. Rama-intiaanit ovat viime vuosina palanneet vanhoille asuinsijoilleen Río Indión varteen. Alueesta tehtiin luonnon-suojelualue vuonna 1990, se käsittää 4 500 neliökilometriä ja siellä asustaa enemmän eläin-, kasvi- ja hyönteislajeja kuin koko Euroopassa. Alueen luonnon-suojelullinen asema kuitenkin johti siihen, että ramat häädettiin puistosta viime vuosisadan lopulla. Vuodesta 2005 lähtien he ovat kuitenkin vähitellen palanneet asuinsijoilleen ja tällä hetkellä noin 20 perhettä asuttaa Río Indion rantoja.

Margariton talolla meitä oli vastassa koko perhe: vaimo Juana ja heidän viisi lastaan. Koska täällä päin ei ole sähköä eikä puhelimia, olimme yllätysvieraita. Perhe kuitenkin otti meidät todella lämpimästi vastaan. Ripustimme riippumattomme perheen olkikattoisen, laavua muistuttavan majan nukkumalaverin nurkkaan ja ryhdyimme ruuan laittoon. Margarito lähti sillä välin ylpeänä näyttämään miesväelle viljelyksiään: papuja, kaakaota, sokeriruokoa, maniokkia... Virkistäydyimme vielä joessa ennen pimeän tuloa ja vetäydyimme sitten nuotion valaisemaan majaan. Pienen ujostelun jälkeen lapset uskaltautuivat soittelemaan Jaakon kanssa kitaraa. Sillä aikaa Margarito kertoili minulle rama-väen vaikeuksista ja kuinka hän itse oli alusta lähtien viisi vuotta sitten raivannut perheelleen elintilan viidakkoon. San Juanissa perheen pää käy muutaman kerran kuukaudessa ostamassa saippuaa, riisiä ja kerosiinia lamppuun (joka oli nyt rikki), matka kestää kanootilla päivän suuntaansa. Nukkumaan mentiin pimeän tultua, noin kahdeksan aikaan.

Aamulla heräsimme varhain ja tukevan aamiaisen ravitsemina lähdimme Margariton, hänen kahden vanhimman poikansa sekä Tonqui-koiran opastuksella retkelle viidakkoon. Neljän tunnin kävely vesisateessa umpimetsässä sai hien pintaan ja pulssin nousemaan, mutta oli kaiken vaivan arvoinen. Margarito raivasi tietä machete-veitsellään ja esitteli kasveja ja eläimiä. Kävelymme huipentui viidakon keskellä häämöttäville pyramideja muistuttaville kivirakennelmille, jotka kuitenkin olivat kuulemma muodostuneet luonnostaan. Lisäksi matkan varrelle osui hämähäkkejä ja värikkäitä myrkkynuolisammakoita. Viidakkoretken jälkeen olimme aivan poikki ja kiireestä kantapäähän mudan peittämät. Onneksi Juana odotti kotitalolla maittavan lounaan kanssa ja sitten olikin aika jo heittää hyvästit ja lähteä takaisin San Juaniin. Vierailu Margariton ja Juanan luona oli todella ikimuistoinen ja sydäntä lämmittävä kokemus, joka taas sai ajattelemaan kulutusyhteiskuntamme turhuuksia. Perhe vaikutti eristäytyneisyydestään ja mukavuuksien puutteesta huolimatta onnelliselta, vaikka kyllä hirvitti ajatella heidän tilannettaan sairastapauksissa tai rankimman sadekauden aikana.

Tämän jälkeen Evo-hotellin vaatimattomat mukavuudet tuntuivat ylellisyydeltä. Jouduimme siis odottamaan venettä San Carlosiin useita päiviä ja paluumatka olikin sitten matkan kovin ponnistus. Lähdimme aamulla kahdeksalta tekemään matkaa pikaveneeksi kutsutulla paatilla. Vaikka olimme puolituntia ennen lähtöä laiturilla emme saaneet enää istumapaikkoja, vaan jouduimme veneen lattialle. Matkan piti kestää 5 tuntia San Carlosiin, mutta joen ollessa matalalla tämä osoittautui mahdottomaksi. Kun olimme tehneet matkaa jo kahdeksan tuntia, vene oli juuttunut pohjaan ainakin viisi kertaa ja lisäksi moottori reistaili. Emme olleet edenneet kuin neljäsosan matkasta ja ilta alkoi jo hämärtyä. Lopulta kapteeni ilmoittikin, että matka loppui tältä päivältä tähän. Neljäkymmenpäinen, nälkäinen joukkiomme rantautui siis Costa Rican puolella sijaitsevaan pikkukylään. Meidän kolmikkomme taisi olla ainoa, joka edes päivitteli tilannetta - lukuunottamatta yhtä pohjoisamerikkalaista poikaa, jonka lento kotiin lähtisi parin päivän päästä San Josésta ja saksalaista nuorukaista, jonka töiden piti alkaa edellisenä päivänä toisella puolella Nicaraguaa. Niinpä astelimme paikalliseen taloon ja kyselimme, josko joku voisi laittaa meille ruokaa - olimme syöneet vain suolakeksejä ja tonnikalaa koko päivän. Yhteisvoimin ostimme läheisestä kanttiinista ruokatarvikkeita ja kylän ystävälliset naiset loihtivat meille sillä hetkellä juhla-aterialta tuntuvan illallisen. Osa joukosta nukkui paikallisessa kirkonpahasessa, osa kyläkoulussa ja me ulkomaalaiset tyhjillään olevassa, puolivalmiissa talossa.

Aamulla niskaa särki huonosti nukutun yön jäljiltä ja hermoilimme iltapäivällä San Carlosista lähtevän paluulentomme perään. Matka jatkui yhdeksän aikaan, ja parin tunnin päästä totesimme, että voisimme unohtaa ne lennot. Kun vihdoin saavuimme El Castilloon ja puhelimiin tuli kenttää, soitin lentoyhtiöön; yllätykseksemme lentojen vaihto seuraavalle päivälle onnistui tuosta vain! Sitten soitto pomolle, etten pääsisikiään vielä huomenna töihin. Ja lopulta todella ansaittu rentoutuminen samaisessa Sábalos-hotellissa, jossa yövyimme tulomatkalla. Valkosipulissa käristetyt jättimäiset jokiravut ja kylmä valkoviini maistuivat paremmalta kuin koskaan!

Näin siis elämysmatkamme tuli loppuunsa. Matagalpassa liikenteen häly iski päin kasvoja ja kaupungin syke ravintoloineen, kauppoineen ja palveluineen tuntui odotusteni vastaisesti ahdistavalta. Mietin San Juanin rentoa ja kiireetöntä ilmapiiriä, joessa pulikoivia lapsia ja pikkubaareissa istuskelevia ukkoja. Ajattelin viimeisiä tunnelmia Margariton majalla juuri ennen nukahtamista: sirkkojen siritystä ja käärmeiden pitämää kalkatusta ympäröivässä viidakossa, lasten tuhinaa hyttysverkon alla, sadepisaroiden ropinaa palmunlehväkattoa vasten.