Maalaiselämää

Havahdun kukon kiekaisuun ja annan vihdoin periksi. Kieunta on alkanut jo yli tunti sitten, mutta olen aina tyytyväisenä vajonnut uudestaan uneen eläimen pidettyä luovia taukoja. Nyt on kai viimein herättävä. Ulkoa kuuluu myös liuta muita eläinten ääniä: possun röhkintää, koirien haukuntaa ja lintujen liverrystä. Talon keittiöstä kantautuu tasainen tortillan paukutus. Kaivaudun hyttysverkon alta, nousen sängystä ja raahaudun ulkovessaan. Toimituksen jälkeen menen peseytymään pihalle rakennettuun, jätesäkeistä ja puusta kyhättyyn pesuaitaukseen. Sitten astelen keittiöön, jossa talon emäntä Elba leipoo tortilloja. Hän työntää heti käteeni lautasen, jossa on - mitäpä muuta kuin - tortilloita, avokadoa ja kotijuustoa. Aamupala huuhdotaan alas todella makealla kahvilla. Katselen kuinka Elba työstää tortillataikinaa: ensin hän veivaa keitetyt maissinjyvät kahteen kertaan pienen myllyn läpi, sitten homma viimeistellään suurta kivialustaa ja kaulinta käyttäen. Itse tortillan pyöritys kestää vain 5 sekuntia ja sitten kiekko lentää puuhellalla lämpiävälle pannulle. Tuskin olen saanut aamiaisen alas, kun on aika lähteä liikenteeseen. Päivän oppaani Francisco odottaa jo pihalla hevosten kanssa, tänään mennään kaukana vuorenrinteillä asuvien kyläläisten luo.

Olen Apatitessa, noin puolentoista tunnin bussimatkan päässä Matagalpasta. Viimeisen Nicaragua-kuukauteni aikana teen muutaman päivän seurantamatkan jokaiseen neljästä Kansalaisten osallistuminen ja ruokaturva -projektin kylään. Tarkoituksena on kerätä tietoa hankkeen etenemisestä ja tuloksista vierailemalla hyödynsaajien luona. Käyn kodeissa ja viljelyksillä, otan kuvia projektin varoilla ostetuista lehmistä ja haastattelen ihmisiä. Haluan tunnustella myös ihmisten todellisia mielipiteitä ja tuntemuksia siitä, onko projekti auttanut heitä turvaamaan ruokatilannettaan ja onko heillä enemmän valmiuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Tietysti yksi tavoitteistani on myös tutustua syvemmin paikalliseen elämänmenoon ja uppoutua Nica-elämään.



Ratsastamme Franciscon kanssa pienillä, sitkeillä hevosilla ensin tiheän metsikön läpi nousten koko ajan ylämäkeen. Mölyapinat huhuilevat jossain yläpuolella ja linnut säksättävät, viheltävät ja lirkuttavat. Metsä hohtaa vihreänä sateiden jäljiltä ja puut notkuvat hedelmiä, välillä on varottava piikikkäitä kasveja tai hämähäkin seittejä. Polku on kivinen ja mutainen, mutta tottuneet hevoset löytävät askelensa helposti. Hetken kuluttua jätämme metsikön taakse ja kuljemme vihreänä huojuvan, pehmeän ruohoniityn halki. Sitten seuraamme papu- ja maissipeltojen reunaa, kunnes viimein saavumme mäen laelle. Edessä on päivän ensimmäinen haastattelu. 20-vuotias Odelis asuu miehensä ja parivuotiaan tyttönsä kanssa typillisessä pienessä mökissä. Talossa on maalattia, yksi huone ja keittiö, pihalla juoksentelee liuta kanoja ja iso sika lötköttää aitauksessaan. Perheellä on myös projetkin turvin hankittuja pelibuey-lampaita sekä lehmiä, niistäkin yksi projektin lainalla hankittu. Meille tarjotaan mangomehua ja rupatellessamme alkaa sataa. Koko vuori peittyy valkoiseen pilvimassaan ja sadekuuro hakkaa talon peltikattoa sellaisella voimalla, että joudumme huutamaan. Kuuro kestää kuitenkin vain kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen avara maisema ympäröiville vuorille ja alas Apatiten laaksoon avautuu taas kirkkaana. Pihamaa on muuttunut sellaiseksi velliksi, että äsken ulos kirmannut pikkutyttö on jo juuttunut mutaan ja huutaa äitiään hätiin.

Moni Apatiten asukkaista asuu kaukana kylän läpi kulkevasta maantiestä. Vuorenrinteillä asuvat perheet joutuvat kuljettamaan satonsa myytäväksi säkeissä joko selässään tai hevosen avulla. Lapset kävelevät pahimillaan jopa tunnin suuntaansa kouluun. Tosin tänään ei tunteja pidetä, sillä koulun opettaja on sairastunut. Joskus lapsilta jää koulu väliin myös koulumatkan katkaisevan tulvivan joen takia. Suurin osa kylän lapsista opiskelee korkeintaan kuudenteen luokkaan asti, sillä yläaste sijaitsee toisessa kylässä ja 15 euron kuukausittainen bussimaksu on liikaa useimmille perheille.



Haastattelen päivän aikana useita perheitä. Monessa talossa asuu viidestä kymmeneenkin henkeä, joten yksityisyydestä ei ole tietoakaan. Suurin osa päivästä vietetään ulkona, eikä talon sisustukseen juuri panosteta. Huonekaluja ei ole liiaksi, ehkä hyllykkö televisioineen huoneen nurkassa, muutama kuva perheen jäsenistä seinillä ja pari muovituolia, jotka kärkkäästi vedetään esiin aina vieraiden saapuessa: "Sientese!". Paljasjalkaiset lapset pyörivät ympärillä uteliaina mutta ujostelevina. Vaikka kotioloissa ollaan rauhassa kuraisina ja ilman kenkiä, kylälle tai Matagalpaan lähdettäessä pannaan puhtaat vaatteet päälle, hiukset kammataan ja jalkaan laitetaan kiiltävät kengät. On uskomatonta, miten maaseudun naiset onnistuvat kävelemään kuoppaisilla teillä korkokengissään ja miten lapset ovat tarpeen tullen puhtoisia kuin saunan jäljiltä. Itse olen polvia myöten mudassa ja olo on näiden ihmisten rinnalla hikinen ja nuhjuinen.



Iltapäivällä palaan majapaikkaani ja minulle tarjotaan taas ruokaa, ihan kuin en olisi jo syönyt välipaloja tai lounasta kymmeneen kertaan päivän aikana... Riisiä, papuja, paistettua banaania ja kanaa, joka on päässyt hengestään vartavasten minun vierailuni takia. Nälän puutteesta huolimatta kohteliaisuuttani nieleskelen niin paljon ruokaa alas kun vain pystyn. Ilta kuluu jutustellessa Elban ja lasten kanssa. Minulta kysellään kaikenlaista Suomesta ja koitan parhaani mukaan selittää: on kylmä, talvella lunta, meri jäässä, kesällä aurinko ei laske. Minua kuunnellaan tarkkaavaisesti, mutta huomaan että voisin yhtä hyvin puhua suomea, viesti ei mene perille. Sitten tajuan: minulta kysytään millaista se lumi on, onko se niin kuin pilvi, joka ympäröi vuoret sateella. Niin, miten selittää lumi ihmiselle, joka ei ole sitä koskaan nähnyt. Kun sanon, että Suomessa on kylmä, saan vastauksen, että täälläkin on joskus kylmä. Sanon että ei niin kylmä kuin Suomessa, siellä on kuin pakastimessa. Mutta sitten tajuan, ettei täällä ole pakastinta eikä jääkaappiakaan.

Pimeä tulee puoli seitsemältä, jonka jälkeen vieraillaan naapureiden luona tai ne joilla on televisio katsovat elokuvia, TV-signaali ei tänne asti yllä. Maalla mennään nukkumaan jo kahdeksan-yhdeksän aikaan ja ylös noustaan taas viideltä. Täällä eletään valoisan ajan mukaan. Vaikka oma vuorokausirytmini on erilainen, kummasti uni alkaa tulla silmään jo kahdeksalta. Ehkä se on se maalaisilma, tai sitten kokonainen päivä aurinkoa, ratsastusta, kysymyksiä ja vastauksia, niin paljon hymyä, että poskilihaksiin sattuu. Viimeiset tunnelmat ennen uneen vaipumista ovat savun haju, ulkoa kuuluva possun röhkintä ja viereisestä sängystä kantautuva uninen tuhina. Matagalpan vilinä tuntuu kovin kaukaiselta... ja Suomi toiselta planeetalta.